Tapasin tuossa eräänä päivänä aivan mahtavan johtajan. Hänellä oli suuri huoli siitä, miten hänen kaksi johdettavaansa saisi pärjäämään paremmin ja kokemaan enemmän onnistumisia ja iloa työssään. Ei hän itselleen mitään kaivannut vaikkei itseään täydellisenä pitänytkään. Kunhan saisi apua nyt ensin johdettavilleen.

Onneksi vaikuttaa siltä, että kuunneltuani tämän johtajan kuvausta avuntarvitsijoista, nämä ansaitsevat ja kykenevät vastaanottamaan apua. Hyviä työtekijöitä, joilla saattaa olla keskinäinen kommunikaatio hieman hukassa. Tämä ratkennee siltä, että heidän profiilinsa kuvataan ja perustellaan miksi heidän erilaisuutensa on enempi hyve kuin pahe organisaation kannalta. Parhaimmillaan näin luodaan alku hienolle ystävyydelle. Monta on luotu.

Mutta se, mistä piti kirjoittamani. Johtaja, joka tuntui aidosti huolehtivan johdettavistaan. Ihan samalla sydämellä kuin äiti ajattelee lastensa parasta. Pyyteettömästi.

Ilokseni näitä tämmöisiä tulee vastaan aina vain useammin ja enemmän. Johtamismaailma on muuttumassa parempaan suuntaan. Itsekkäät omnipotentit opportunistit, vallan ja etujen kahmijat ovat sukupuuttoon kuoleva johtajalaji. Nuorempi sukupolvi ei siedä sellaisia hetkeäkään ja harva minunkaan sukupolvestani enää.